vertaistukea nuorille leskille

Hok-Elannon asiakasomistajien Yhteishyvä-lehden toukokuun numerossa esitellään Suomen nuoret lesket ry:n vertaistukitoimintaa. Otsikkona on joku, joka ymmärtää ja tekstissä kerrotaan Anne-Mari Tehikosken, 36-vuotiaan lesken kokemuksia vertaistuesta.

Tehikosken mies menehtyi aivoverenvuotoon, jonka jälkeen Anne-Mari hakeutui järjestöön ja meni epätodellisten ja jännittävien tuntemuksien kanssa ensimmäiseen vertaistukitapaamiseen. Hänet toivotettiin tervetulleeksi ja häntä ymmärrettiin, kun hän kertoi siellä tarinaa leskeytymisestään. Anne-Mari kokee saaneensa henkisen tuen lisäksi myös käytännön vinkkejä ja voimavaroja arkeen.

Läheisen ihmisen kuoleman, esimerkiksi puolison poismenon, jälkeen, olo on kaaottinen ja elämä menettää merkityksensä. Anne-Marista on ollut hienoa, että ryhmässä puhutaan suoraan kaikesta, sanoja säästelemättä ja hienotunteisuudesta piittaamatta. Keskeisintä on lohdun ja uskon saaminen, että kyllä tästä selvitään!

Kolme vuotta Tehikosken kuolemasta on kulunut ja Anne-Mari on ryhtyt vertaisohjaajaksi Suomen nuorten leskien ry:ssä Lahden seudulla. Hän kokee, että avun antaminen ja ymmärryksen tarjoaminen toisille leskille tuntuu hyvältä ja on palkitsevaa huomata jonkun olon helpottuneen tai keventyneen. Tehikoski kannustaa asiakkaitaan mukaan yhdistyksen toimintaan.

Suomen nuoret lesket ry tarjoaa vertaistukea myös lapsille, esimerkiksi vuotuisesti järjestettävien leirien kautta. Lapset voivat tutustua muihin lapsiin samankaltaisessa tilanteessa, kysellä onko sinunkin isäsi/äitisi kuollut ja näin ollen kokea vertaistukea jakaen kokemuksiaan ja mietteitään omasta elämäntilanteestaan.


Minusta tuntuu hienolta, että vertaistukea on tarjolla sitä kaipaaville muuttuneessa elämäntilanteessa. Ja vielä hienompaa on se, että järjestön toimintaan saa osallistua niin vähän/paljon kuin haluaa. Keneltäkään ei ilmeisesti vaadita tapaamisissa mitään tai odoteta jatkuvaa aktiivisuutta kokemuksien jakamisessa. Kukaan ei myöskään pidä seurantakirjaa siitä, milloin kukin on osallistunut, millä tavalla jne. Luulen, että avoimuus ja matalan kynnyksen osallistuminen saavat ihmisiä helposti mukaan ja mikäli vertaistuen kokee omakseen, luottamus syntyy nopeasti ja uusien henkilöiden kanssa voi muodostua syviäkin yhteyksiä ja ystävyyssuhteita.

Artikkelin luettuani ja sitä referoituani tyytyväisyyden ja ilon tunne valtasi sieluni ja mieleni. Koen olevani onnekas, kun kukaan läheisistäni ei ole vielä joutunut poistumaan maailmasta - mummia ja vaaria lukuunottamatta. Ja toisaalta kun tiedän, että suru ja kipu ovat sallittuja jonkun läheisen kuoltua ja että aika ja vertaistuki voimaannuttaa, se tekee ehkä helpommaksi hyväksyä ja ymmärtää, että luopumisia on edessä päin tulossa. Aina löytyy auringonvaloa ja iloa, kun vain jaksaa etsiä sitä. Toki saa synkkyyteen ja masennukseenkin kadota ja vajota, mutta aina on vaihtoehtoja!