Yhteenvetoa

Minäkään en normaalisti seuraa mediaa kovin paljon, kuuntelen tv:stä huomenta suomea ja uutisia, mutta usein ne ovat vain taustalla. On käynyt myös monta kertaa niin, että kuulen radiosta tai näen tv:stä jonkin aiheeseen sopivan keskustelun/ dokumentin. Sillä hetkellä en kuitenkaan ehdi alkaa kirjoittaa ylös ja unohdan myöhemmin etsiä sen vaikka areenasta. Ainakin huostaanotetuista ja perheeseen sijoitetuista nuorista tuli keväällä mielenkiintoinen ohjelma, jota ohimennen töissä näin.
Tehtävän myötä olen huomannut, miten moni lehtijuttu liittyy sosiaalialaan tavalla tai toisella
-> miten valtavan laaja sosiaalialan kenttä onkaan.
Yllätyin siitä, miten positiivisia ja ennakkoluulottomia löytämäni lehtijutut olivat. Toimittajat ovat hyvin tarkkaan varoneet tuomasta omia näkemyksiään tai ennakkoluulojaan lehtijuttuihin.

Aiemmin vieroksumani sosiaalipolitiikka on opiskelun myötä muuttumassa kiinnostavaksi ja olen myös ymmärtänyt miten tärkeää tulevan sosiaalialan ammattilaisen on seurata aikaansa (mediaa).

Yhteenveto blogistamme

Oli mukaansatempaava tehtävä, jota olisin mielelläni jatkanut pidempäänkin vaikkapa jollakin jatko-osalla. Tuntui mielenkiintoiselta seurata tiimin löytämiä ajankohtaisia aiheita sosiaalialalta ja  kommenttien pohdintaosuudet olivat hedelmällisiä/ monipuolisia. Täytyy tunnustaa, että tullessani kotiin töistä, oli  aina kiire päästä lukemaan blogiamme. Tehtävän kautta opin uuden tavan työskennellä, josta olen tosi iloinen.Tehtävää tehdessä oli mielessäni vastuu kirjoitettua ja julkaistavaa tekstiä kohtaan; olihan kyseessä itseilmaisun muoto.

Sisältöalueeltaan tehtävämme muodostui koko ihmisen elinkaarta kattavaksi kokonaisuudeksi aina raskausajasta ikä-ihmisten elämään. Kaikki aiheemme pysäyttivät miettimään tilanteita laajemmin eri näkökulmista. Vanhemmuudesta tuli esille odotusaika ja hukassa oleva vanhemmuus, jonka takia ei kyetä huomaamaan omien lasten hyvinvointia. Etenkin nuorten asunnottomuus ja syrjäytyminen oli koskettavaa luettavaa. Samoin vanhuksien hyvinvointiin liittyvät kirjoitukset. Vähemmälle jäi keski-ikäisiin liittyvät aiheet varmaankin aivan sattumalta. Kaikki aiheet herättivät paljon ajatuksia ja tarkastelun kohtia. Mielessä oli kuinka voisimme avun lisäksi luoda toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen niille ihmisille, jotka kokevat elämässään suuria vaikeuksia.

Tehtävässämme tuli hyvin esille sekä psyykkiseen että fyysiseen hyvinvointiin / turvallisuuteen vaikuttavat tekijät. Diakissa olemme kuulleet, että kolmannen sektorin osuus palvelumuotona tulee lisääntymään tulevaisuudessa. Kaikki tekstimme, jotka koskivat virkistäytymistä, toisesta huolehtimista ja välittämistä olivatkin toteutuneet juuri seurakunnan toiminnan tai järjestöjen kautta.

Tietoa sai monipuolisesti lehdistä, radiosta ja tv.stä. Välillä oli tunne, että muistiinpanovälineet olisi hyvä olla aina käden ulottuvilla. Tehtävän kautta opin kuuntelemaan ja lukemaan aiheista eri tavalla kuin ennen. Olen huomannut olevani myös aktiivisempi keskustelija koskien yhteiskunnan asioita ja tilanteita.

Yhteenvetoa

Median seuraaminen avasi silmäni enemmän yhteiskunnan tapahtumille. Huomasin että ennen vain ohitin kyseiset uutiset kiinnittämättä niihin sen suurempaa huomiota. Mediaa seuratessa mielenkiinto heräsi aivan eri tavalla ja uutisia löytyi laajasti. Mielenterveysasioista uutisoitiin melko yleiseltä kannalta ja olisinkin kaivannut enemmän juttuja ihmisten omista kokemuksista. Mielenterveys-aihe on kuitenkin itsessään melko arka aihe, joten on ymmärrettävää, että ei haluta kertoa asioista omalla nimellä. Mielenterveysongelmiin liittyy vieläkin negatiivinen ja leimaava kuva yhteiskunnassamme.

Mediaseurannan aikana ei tullut esille yhtään lehtijuttua, jossa olisi ohjeistettu, mitä tehdä jos tarvitsee apua mielenterveysongelmien kanssa. Netissä erilaisilta keskustelupalstoilta ja yhdistyksistä saa varmasti tietoa avun hakemisesta. Olisin kuitenkin kaivannut juttua tai mainosta mahdollisista mielenterveysasioista.

Mielenterveys-teeman ja muiden sosiaali-ilmiöiden yhteenvetoa

Minulle oli mielekästä seurata mediaa, kerta en yleisesti ottaen sitä juurikaan tee. Olen aiemmin pitänyt television pääosin suljettuna, kuunnellut harvoin radiota enkä juurikaan ole tarkastellut netistä uutisotsikoita. Oli hassua ja hienoa huomata, kuinka monipuolisesti sosiaalialaa tuodaan esiin sekä kuinka monet artikkelit, radioinfot, tv-uutiset ja muut foorumit viestivät tavalla tai toisella mielenterveyden tärkeydestä ja vaalimisesta.

Meidän blogista jäi muutamia viestejä erityisen hyvin mieleeni.

Hannelen lisäämä teksti nuorten alkoholinkäytöstä, seksuaalisesta hyväksikäytöstä sekä vanhemmuuden hukassa olemisesta ovat valitettavaa nykyaikaa ja uutisointia seuraamalla saa realistisen käsityksen olosuhteista ja ideoita siihen, mitä pitäisi muuttua ja mahdollisesti vinkkejä siihen, miten puuttua asioihin. Olen Hannelen kanssa ehdottoman samaa mieltä, että lapset ja nuoret ansaitsevat rakkauden, tuen ja hyväksynnän lisäksi turvallisia rajoja sekä oikeuden kasvaa ja kehittyä vailla alkoholin varhaisia ongelmia.

Päivin teksti raskaudenaikaisesta tupakoinnoista järkytti. En ollut ajatellutkaan, että niinkin moni kuin 15 % odottavista äideistä tupakoi. Ja yhtenä perusteena voi olla helpompi synnytys, huhheijakkaa. Hienoa, että asia on tuotu esiin, vaikka karua luettavaa artikkeli oli. Olen Päivin lailla huolestunut siitä, kuinka joku voi olla niin julma ja tutkimustuloksista ja faktatiedoista huolimatta vaarantaa sekä oman että sikiön, tulevan kehittyvän lapsensa elämän sekä terveydentilan.

Hannan viesteistä koskettavin ja pohdituttavin oli Jukka Lammen tytärtä koskenut artikkeli. On kertakaikkisen kurjaa, että nuorten mielenterveyspalveluita karsitaan eikä ennaltaehkäisevään työhön panosteta niin paljon kuin syytä olisi. Hienoa, että Jukka Lampi tuo rohkeasti esiin kokemuksiaan menetyksestä sekä aktiivisesti puolustaa nuorten hyvinvoinnin lisäämistä. Toivon samaa kuin Hanna, että tulevaisuudessa yhä useampi nuori saa tarpeisiinsa vastaavaa apua, ajoissa!

Johannan kirjoituksista mieleeni jäi parhaiten kodittomien ihmisten tarinat ja asunnottomuuden kokeminen. On harmillista, kuinka vaikeaa on ollut saada apua ja kuinka todellista on tuen puute. Ilahduttavaa tarinoissa oli kiitollisuuden määrä, se että heitä on autettu jollain tavalla edes joskus. Pohdin samaa kuin Johanna, kuinka heikosti pitää mennä, että ei ole turvaa eikä suojaa sekä miten ihmeessä asioita voisi ennaltaehkäistä ja ratkaista asunnottomuuden ongelmia.

Annan ainoa teksti oli mielenkiintoinen, vaikkakin raaka kuvaus ensihoitajan kokemasta ja kohtaamasta väkivallasta työssään. Turvallisuus on asia, joka vaikuttaa työn mielekkyyteen mutta tuo myös mielirauhaa työntekijälle. Mikäli se on uhattuna, riski väkivaltaan on olemassa. Pohdin Annan artikkelin jälkeen, että millaisia ominaisuuksia ensihoitajilta vaaditaan - kuinka lujat hermot, kärsivällinen sielu ja sopeutuvainen mieli pitää olla, jotta sietää työn tuomat epävarmuudet ja paineet? Hmm.. Väkivalta on ikävä ja valitettavan todellinen ilmiö.

Omista teksteistäni vaikutuksen teki eniten Nuoret Lesket ry:n esittelyä ja sen jäsentarinaa esille tuonut artikkeli. Oli upeaa aistia lesken kokemuksia lehteä lukiessa ja oli hienoa havaita kuinka monipuolisesti ja monimuotoisesti järjestö voi olla läsnä toisen arjessa. Jäsenen sanoista jäivät vahvasti mieleen vertaistuen määrä, ymmärryksen ja henkisen yhteyden tarjoaminen, lohdun ja uskon saaminen, voimavarojen ja vinkkien jakaminen, asioista suoraan puhuminen, vapaaehtoisuuteen perustuva keskusteluareena ja yhteisöllinen toiminta.

Johannan teksti kehitysvammaisen osallistumismahdollisuuksista, Päivin kirjoitus nettiterapiasta, Hannan viesti lapsen häiriökäyttäytymisestä, Hannelen analysoiva ote Markku Ojasen onnellisuusajattelusta ja elämänasenteesta sekä minun artikkelireferaatti nuorisotyöntekijän kokemuksista olivat niin ikään artikkeleita, joita mielelläni kommentoin ja luin/kirjoitin. Ja hassua, että kaikissa niissä yhteisenä teemana oli halu tuoda esille muutostarve, kehittämisenpaikka. Kirjoituksissa korostuivat ihmisten toiveet tulla ymmärretyksi, hyväksytyksi, kuulluksi, nähdyksi, kunnioitetuksi, arvostetuksi, tuetuksi ja autetuksi. Lisäksi monet viestit välittivät ennaltaehkäisevän työn tärkeyttä sekä mielenterveyttä ja hyvinvointia edistävän toiminnan merkityksellisyyttä.

Kaiken kaikkiaan blogiimme tuli monia mielenkiintoisia uutisia ja useat niistä jättivät jälkensä ja asettivat minut ajattelemaan elämän todellisuutta ja sosiaalialan kehittämistä, tutkimista ja ilmiöihin vaikuttamista. Oli mielekästä käydä läpi tiimin kanssa keskustelua aiheiden ja uutisten tiimoilta, koska toisen ajatus vei eteenpäin omia pohdintoja ja muiden kysymykset asettivat minut oivaltamaan ja miettimään asioita eri näkökulmista. Hyödyllinen ja avartava oppimistehtävä!

SUVAITSEVAISUUDESTA

Tänä aamuna oli yksi työkaverini linkittänyt facebookiin iltalehden jutun, jossa kerrotaan suomalaisen peruskoulun kieltäneen kehitysvammaiselta tytöltä kyky-kilpailuun esiintymisen. Tieto on peräisin kehitysvammaisen tytön äidin blogikirjoituksesta. Äiti kertoo, että koulu on ollut häneen yhteydessä ja ehdottanut, ettei tyttö esiintyisi. Koulun perusteena on ollut se, että varmasti ainakin yläluokkalaiset pilkkaisivat.

Melkoista ennakkoluuloisuutta ja ehkä myös vastuun tai keskustelun pakoa koululta!

Itse olen työssäni kehitysvammaisten kanssa kohdannut todella vähän ennakkoluuloja kenenkään taholta, nuorten tai aikuistenkaan. Mikäli tyttö nyt jättää tai jätti esiintymättä tästä syystä, mitä se tekee hänen minäkuvalleen ja itsetunnolleen?

alkuperäisen jutun osoite:
http://www.iltalehti.fi/perhe/2013052117045097_pr.shtml

Asutetut HS Nyt-liite 19-25.4.2013

Nyt liitteessä oli kuuden "entisen kodittoman" ihmisen tarinat lyhyesti. 


Kirjoittaja ei ota kantaa vaan välittää lyhyesti ja rehellisesti ihmisten tarinat, heidän kertomustensa perusteella.Haastatelluista viisi on miehiä ja yksi on nainen. 

Enska ja Sirkka-Liisa asuvat viiden hengen yhteishuoneissa Hietaniemen palvelukeskuksessa. Liikuntavammaisella Freddyllä on oma huone myöskin Hietaniemessä.

Reksi asuu omassa yksiössä sininauhaliiton talossa Vantaalla, Matti puolestaan Diakonissalaitoksen asuntolassa. Kaitsulla ei ole vakituista asuntoa ja hän kertookin yöpyvänsä useimmiten tyttöystävänsä luona.

Osa haastateltavista kertoo syitä asunnottomuuteensa, esimerkiksi Kaitsu on vuonna 1999 sattuneen aivoverenvuodon jälkeen menettänyt työnsä sekä vaimonsa. Sosiaalitoimisto tai työvoimatoimisto eivät hänen mukaansa auta. Keikkahommia hän saa joskus tehtäväkseen.

Freddy taas on syntynyt Kongossa, josta lähti Burundiin sotaa pakoon vuonna 1996. Burundissa hän sairastui ja hänen jalkansa halvaantuivat osin. Suomeen Freddy lähetettiin pakolaisena. 

Yhteistä haastatelluille oli, että he odottivat kesää innolla ja olivat kiitollisia heitä auttaneille ihmisille.

Jäin itse miettimään tätä juttua paljon, mietin mitä tarvitaan, että ihan oikeasti voi joutua kadulle asumaan? Entä miten sitten voidaan tukea heidän kaltaisiaan työikäisiä ihmisiä takaisin työelämään ja sitä kautta vastuuseen itsestään? Miten syntyy niin suuri toivottomuus ja yksinäisyys? Toivottavasti tulevat opinnot osaltaan vastaavat kysymyksiin. 
 

vertaistukea nuorille leskille

Hok-Elannon asiakasomistajien Yhteishyvä-lehden toukokuun numerossa esitellään Suomen nuoret lesket ry:n vertaistukitoimintaa. Otsikkona on joku, joka ymmärtää ja tekstissä kerrotaan Anne-Mari Tehikosken, 36-vuotiaan lesken kokemuksia vertaistuesta.

Tehikosken mies menehtyi aivoverenvuotoon, jonka jälkeen Anne-Mari hakeutui järjestöön ja meni epätodellisten ja jännittävien tuntemuksien kanssa ensimmäiseen vertaistukitapaamiseen. Hänet toivotettiin tervetulleeksi ja häntä ymmärrettiin, kun hän kertoi siellä tarinaa leskeytymisestään. Anne-Mari kokee saaneensa henkisen tuen lisäksi myös käytännön vinkkejä ja voimavaroja arkeen.

Läheisen ihmisen kuoleman, esimerkiksi puolison poismenon, jälkeen, olo on kaaottinen ja elämä menettää merkityksensä. Anne-Marista on ollut hienoa, että ryhmässä puhutaan suoraan kaikesta, sanoja säästelemättä ja hienotunteisuudesta piittaamatta. Keskeisintä on lohdun ja uskon saaminen, että kyllä tästä selvitään!

Kolme vuotta Tehikosken kuolemasta on kulunut ja Anne-Mari on ryhtyt vertaisohjaajaksi Suomen nuorten leskien ry:ssä Lahden seudulla. Hän kokee, että avun antaminen ja ymmärryksen tarjoaminen toisille leskille tuntuu hyvältä ja on palkitsevaa huomata jonkun olon helpottuneen tai keventyneen. Tehikoski kannustaa asiakkaitaan mukaan yhdistyksen toimintaan.

Suomen nuoret lesket ry tarjoaa vertaistukea myös lapsille, esimerkiksi vuotuisesti järjestettävien leirien kautta. Lapset voivat tutustua muihin lapsiin samankaltaisessa tilanteessa, kysellä onko sinunkin isäsi/äitisi kuollut ja näin ollen kokea vertaistukea jakaen kokemuksiaan ja mietteitään omasta elämäntilanteestaan.


Minusta tuntuu hienolta, että vertaistukea on tarjolla sitä kaipaaville muuttuneessa elämäntilanteessa. Ja vielä hienompaa on se, että järjestön toimintaan saa osallistua niin vähän/paljon kuin haluaa. Keneltäkään ei ilmeisesti vaadita tapaamisissa mitään tai odoteta jatkuvaa aktiivisuutta kokemuksien jakamisessa. Kukaan ei myöskään pidä seurantakirjaa siitä, milloin kukin on osallistunut, millä tavalla jne. Luulen, että avoimuus ja matalan kynnyksen osallistuminen saavat ihmisiä helposti mukaan ja mikäli vertaistuen kokee omakseen, luottamus syntyy nopeasti ja uusien henkilöiden kanssa voi muodostua syviäkin yhteyksiä ja ystävyyssuhteita.

Artikkelin luettuani ja sitä referoituani tyytyväisyyden ja ilon tunne valtasi sieluni ja mieleni. Koen olevani onnekas, kun kukaan läheisistäni ei ole vielä joutunut poistumaan maailmasta - mummia ja vaaria lukuunottamatta. Ja toisaalta kun tiedän, että suru ja kipu ovat sallittuja jonkun läheisen kuoltua ja että aika ja vertaistuki voimaannuttaa, se tekee ehkä helpommaksi hyväksyä ja ymmärtää, että luopumisia on edessä päin tulossa. Aina löytyy auringonvaloa ja iloa, kun vain jaksaa etsiä sitä. Toki saa synkkyyteen ja masennukseenkin kadota ja vajota, mutta aina on vaihtoehtoja!